On surullista, miten niin harvoin päihdepolitiikasta pystytään keskustelemaan järkevästi. Jo vuosikymmeniä on ollut selvää, ettei kieltoihin ja rangaistuksiin perustuva päihdepolitiikka ole vähentänyt päihteiden käyttöä ja huumekauppaa, vaan ajanut niitä voimistumaan maan alle ja verkkoon.
Alkoholin kulutus on säilynyt ennallaan. Huumausaineita kokeilleiden määrä on kaksinkertaistunut ja käyttäjienkin määrä kasvanut merkittävästi 2000-luvulla.
Suomalaisen päihdepolitiikan suurin voittaja vaikuttaakin olevan järjestäytynyt rikollisuus. Suurimpia kärsijöitä sen sijaan ovat niin päihdeongelmaiset kuin heidän lähellään sairaudesta välillisesti kärsivät – lähes me kaikki.
Vain joka kolmas päihdesairas saa tarvitsemaansa hoitoa. Päihdeongelmaiset kohtaavat ennakkoluuloja paitsi eduskunnassa, myös palvelujärjestelmässä. Oireita vähätellään ja hoidoista kieltäydytään.
Onko tavoitteenamme jatkossakin, että päihdeongelmainen ei uskalla hakea sosiaali- ja terveyspalveluja viranomaisten ja rangaistusten pelossa tai että heiltä evätään palveluja viranomaisten asenteiden vuoksi? Onko tavoitteenamme ajaa ja pitää nämä ihmiset marginaalissa?
Ei pitäisi olla. Silmien sulkemisen ja rangaistuksilla uhkaamisen sijaan huumeiden käytön haittojen vähentämisen on korostuttava nyt, kun tiedämme paremmin. Tätä ehdottavat niin THL kuin WHO.
Jokaisen hoitoa tarvitsevan on sitä saatava. Vasemmistoliitto vaatikin päihdepalveluille parempaa saavutettavuutta. Palveluiden tulee olla helposti löydettävissä, ja niihin pääsemiseen tulee olla mahdollisimman yksinkertaista ja esteetöntä. Päihteiden käyttäjiin liittyvää stigmaa on aktiivisesti vähennettävä muun muassa kouluttamalla sote-alan työntekijöitä.
Kokemusten ja tutkitun tiedon perusteella on kriminalisointeja kevennetty viime vuosina eri puolilla maailmaa. Myös me tarvitsemme tietoon pohjautuvaa päihdepolitiikkaa.
